Ilmastoneuvottelujen menettelytapa ei toimi

Sen jälkeen, kun yöllä olimme saaneet pääministerien ja presidenttien neuvotteleman paperin, omat tunnelmani vaihtelivat kovasti. Aloin muistella, että myös Kiotossa ympäristöväki piti saatua sopimusta varsinaisena rimanalituksena. Mutta kun Kioton toteutuminen tuli uhanalaiseksi, sitä alettiin puolustaa. Mietin, että jos Kööpenhaminan sopimus tulee uhanalaiseksi, varmaan alan sitä puolustaa, vaikka se nyt tuntuukin kovin heikolta.

Tämä tilanne tuli jo pari tuntia myöhemmin, kun levisi tieto, että Sudan ja muutama muu maa aikovat torpedoida sopimuksen täysistunnossa. Päätös vaatii nimittäin yksimielisyyttä, siis 192 maan.

Mutta kerrataan asioita siinä järjestyksessä kun ne tapahtuivat. Yöllä juttelin yhden hyvin tuntemani ilmastoneuvottelijan kanssa. Hän oli paperiin sangen tyytyväinen, hänen mielestään siinä oli paljon tosi hyviä asioita. Vaikka paperista oli vedetty yli päästöleikkaukset vuoteen 2050, globaalisti 50 % (Kiinan vaatimuksesta) ja myös teollisuusmaiden päästövähennys 80 %, teksti sanoo kuitenkin, että toimien pitää perustua tieteeseen. No, ideaalisessa maailmassa tällaisen sopimuksen perusteella päästöjä leikattaisiin reippaasti. Mutta ideaalisessa maailmassa jo vuonna 1992 solmittu YK:n ilmastopuitesopimus olisi aiheuttanut paljon reippaampia toimia kuin tähän mennessä on nähty, koska siinä sitoudutaan estämään ihmistoiminnan aiheuttama vaarallinen ilmastonmuutos. Jotta ilmastonmuutos saataisiin oikeasti aisoihin, tarvitaan selvät päästörajat, sekä koko maailmalle että valtioille, erityisesti suurimmille tupruttajille. Myös kehitysmaiden päästöille tuli valvontajärjestelmä, vaikka se ilmaistaankin paperissa tosi monimutkaisesti.

Seurasimme yöllä ruudulta lehdistötilaisuuksia. Obama kehui sopimusta historialliseksi, samoin Australian pääministeri Kevin Rudd. He molemmat korostivat, että sopimus asettaa ilmastonmuutokselle kahden asteen rajan, mitä ei ole missään aikaisemmassa kansainvälisessä sopimuksessa. Rudd kehui Obaman toimintaa ja sanoi jo sitä hyvin vahvaksi viestiksi, että Yhdysvaltain presidentti istui pöydän ääressä tuntikausia työstämässä tekstiä, vaikka pöydän ympärillä kaikkien maiden edustajat eivät edes olleet pääministereitä tai presidenttejä, vaan joitakuita maita edusti ministeri tai jopa virkamies. Rudd sanoi neuvottelujen olleen tosi tiukkoja.

Seuraavan lehdistötilaisuuden pitivät EU:n puolesta Ruotsin pääministeri Reinfeldt ministerineuvoston puheenjohtajana ja komission puheenjohtaja Barroso. Ruddin tavoin he sanoivat neuvottelujen olleen tosi tiukkoja, pääministerit ja presidentit hieroivat sopua melkein 24 tuntia.

Barroso oli silti selvästi pettynyt. Hän sanoi, että sopimus on toki parempi kuin ei mitään, mutta kaukana EU:n tavoittelemasta. ”En voi kätkeä pettymystäni, erityisesti mitä tulee päästövähennysten sitovuuteen”, Barroso sanoi. Myönteisenä asiana hän totesi, että ensimmäistä kertaa historiassa ilmastosopimus tehtiin valtiojohtajien tasolla. Lisäksi mukaan tuli maita, jotka eivät tähän mennessä ole hyväksyneet itselleen päästörajoja.

Teollisuusmaiden päästövähennykset ovat paperissa alustavina tarjouksina. Lopulliset pitää esittää tammikuun loppuun mennessä. Reinfeldt sanoi EU:n olevan valmis korottamaan tarjoustaan 30 % päästövähennykseen, jos myös muut korottavat.

EU-nokkamiehiltä kysyttiin myös, onko sopimus tosiaan Obaman yhdessä Kiinan ja muutaman muun maan johtajien kanssa Kiinan neuvottelema, kuten media antaa ymmärtää. Barroso ja Reinfeldt vastasivat olleensa neuvotteluissa alusta loppuun, melkein 24 tuntia, ja keskittyneensä taistelemaan vesityksiä vastaan. Barroso paljasti, että teollisuusmaiden 80 %:n päästövähennys vuoteen 2050 tippui pois kehitysmaan vaatimuksesta – kyseinen maa pelkäsi tästä seuraavan sille itselleenkin suurempi päästövähennys kuin mihin se haluaa sitoutua.

(Eurooppalaisena totean, että koko neuvotteluhan lähti liikkeelle EU:n vedolla. Muut maat alkoivat tehdä päästövähennystarjouksiaan vasta sen jälkeen, kun EU oli luvannut vähentää päästöjä 20 % vaikka yksinkin. Mutta amerikkalaiset ovat aina niin paljon parempia mainostamaan itseään kuin eurooppalaiset. Tässä nimenomaisessa asiassa minua ei kismitä, jos Obama vetää kunnian yksin, jos se auttaa USA:n senaattia hyväksymään ilmastolain.)

Lähdin Bella Centeristä suunnilleen aamukolmelta. Yllätyksekseni metro toimi vielä, menin sillä hotelliin.

Aamulla herättyäni sain tilannekatsauksen Terhiltä, joka oli seurannut täysistuntoa suunnilleen aamuseitsemään. Muutama maa, Sudan, Venezuela, Kuuba, Nicaragua, Equador, vastustivat päämiesten neuvotteleman sopimuksen hyväksymistä ilmastokonferenssin viralliseksi päätökseksi. Myös Tuvalu oli vastustanut. Tuvalun näkökulmasta kahden asteen lämpeneminen on liikaa, tämä pieni saarivaltio olisi halunnut rajaksi puolitoista astetta. Uskon Tuvalun edustajan puhuneen vilpittömästi. Mutta en ole tavannut yhtään ilmaston tutkijaa, joka pitäisi puolentoista asteen rajaa enää mahdollisena. Aika monet tutkijat sanovat kahden asteen rajankin olevan jo lähestulkoon menetetty mahdollisuus.

Muiden sopimusta vastaan puhuneiden maiden vilpittömyyteen en usko. Eilen kerroin Sudanin pääneuvottelija Lumumban sanoneen käytävällä olevansa tosi tyytyväinen. Myöhemmin yöllä kuitenkin huhut kertoivat Sudanin vastustavan. Ja kuinka ollakaan, täysistunnossa samainen Lumumba hyökkäsi sopimusta vastaan todella kärkevästi, hän sanoi kahden asteen lämpenemisen tarkoittavan kansanmurhaa ja Afrikan polttamista. Rahoitusapua kehitysmaille hän nimitti lahjukseksi.

Sudanin hallitus on antanut omassa maassaan tapahtua kansanmurhan. Mielestäni on aika irvokasta, että tällaisen hallituksen edustaja syyttää kansanmurhasta niitä, jotka yrittävät saada ilmastonmuutoksen aisoihin, ja tekee samalla kaikkensa, ettei syntyisi minkäänlaista sopimusta. Viimeistään tässä vaiheessa luulisi kaikille olevan selvää, että Sudanin toiminta tässä kokouksessa oli vain ja ainoastaan sabotointia. Yksi Sudanin neuvottelijoistahan Kööpenhaminassa on ollut filippiiniläinen Bernaditas Myller, joka on vuosikausien ajan vienyt ilmastokokousten aikaa menettelytapavenkoiluillaan ja käsite-esitelmillään. (Sanoo nimimerkki kokemusta on.) Kun Filippiinien hallitus antoi hänelle potkut, hän putkahti neuvotteluihin Sudanin edustajana. Tämä kaksikko on Kööpenhaminassa singonnut mitä mielikuvituksellisimpia syytöksiä teollisuusmaita vastaan. Osassa syytöksiä on totuuden siementä ja ikävä kyllä osa niistä on purematta nielty monissa kansalaisjärjestöissä.

Tänä yönä, kun Lumumba hyökkäsi saavutettua sopua vastaan afrikkalaisten etuun vedoten ja syytti tekstiä moraalittomaksi, Afrikan maiden järjestö puolusti sitä. Myös saarivaltioiden järjestö OASIS puolusti sopimusta, vaikka totesikin sen riittämättömäksi. Mutta saarivaltiot ajattelivat ihan samoin kuin EU, todellinen vaihtoehto ei ole parempi sopimus vaan lähteminen pois tyhjin käsin. Malediivien edustaja sanoi, että monissa asioissa aikalisä on perusteltua, mutta tässä asiassa viivyttelyyn ei ole varaa.

Kello 10.55, kun istuin vielä hotellin aamiaispöydässä juttelemassa tilanteesta muutaman kollegan kanssa, tuli uutinen, että ilmastokokous ei ollut hyväksynyt pomojen neuvottelemaa sopimusta viralliseksi päätökseksi, vaan oli vain merkinnyt sen tiedoksi.

Siitä laihasta sovusta ei siis ole YK:n ilmastosopimuksen osapuolikokouksen virallinen päätös. Mutta sen ovat kuitenkin hyväksyneet kaikki taloudellisesti ja päästäjinä merkittävät maat.

Yön täysistunnossa pomojen neuvottelemasta sopimuksesta tippui pois sen paras kohta, jossa sanotaan, että ”laillinen instrumentti” (eli siis sitova sopimus) hyväksytään seuraavassa ilmastokonferenssissa (ensi vuonna Meksikossa).

Minun tärkein johtopäätökseni Kööpenhaminan ilmastokokouksesta on se, että YK-prosessi ei toimi. Menettely on uudistettava. YK:n ilmastosopimus sanoo, kuten useimmat YK-sopimukset, että päätökset tehdään yksimielisesti, ellei äänestyssäännöistä ole sovittu. Mutta ne äänestyssäännöt voidaan hyväksyä vain yksimielisesti. Tämä on umpikuja, josta seuraa että yksikin maa voi vitkuttaa neuvotteluja vaikka kuinka kauan.
Ilmastoneuvottelujen alkuvuosina jarruttaja oli avoimesti Saudi-Arabia. Presidentti George W Bushin aikana sen ei tarvinnut juuri vaivautua, USA hoiti jarrutuksen. Mutta kun Balilla kaksi vuotta sitten vihdoin saatiin puserrettua päätös, että aletaan neuvotella seuraavasta ilmastosopimuksesta, jarrutusta on paljolti hoitanut G77, eli kehitysmaaryhmä. Ei se sitä yksin ole tehnyt, on moni muukin kantanut kortensa kekoon.

Mitä lähemmäs Kööpenhaminan kokousta tultiin, sitä selvemmin Sudanin toiminta G77:n puheenjohtajamaana keskittyi jarrutukseen. Koko Kööpenhaminan kokouksen ajan Sudanin edustajat ovat estäneet käymisen varsinaiseen asiaan, eli edustavien työryhmien perustamisen kinkkisimpiä kysymyksiä ratkomaan. He ovat vaatineet kaikkien neuvottelujen käymistä täysistunnossa. Jokainen tietää, että se on mahdotonta. Ei mikään maailman parlamenteistakaan toimi siten, että kaikista asioista keskustelee vain ja ainoastaan täysistunto eikä yhtään päätöstä tehdä, jos yksikin haraa vastaan. Kööpenhaminan kokouksen lopuksi nähtiin tilanne, että melkein kaikki maat, mukaan lukien melkein kaikki kehitysmaat, halusivat tehdä päätöksen, mutta kehitysmaaryhmän puhetorveksi valittu Sudan esti sen parin muun maan kanssa. Epäilen että Sudanin takana oikeasti naruja vetelee Saudi-Arabia.

Voisiko YK:n turvaneuvosto tai täysistunto hyväksyä ilmastopuitesopimukselle äänestyssäännöt? Vaadittakoon päätöksen syntymiseen vaikka 90 prosentin enemmistö, vaikka 90 % sekä valtioiden lukumäärästä että niiden asukkaista.

Kerta kaikkiaan ei voida jatkaa niin, että yksi tai muutama maa voi vuodesta toiseen pitää ihmiskunnan tulevaisuutta koskevia neuvotteluja panttivankinaan.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu